Nummer 134 - Varför sparas gammalt? - Olika samlarmotiveringar

Olen hirveästi kaiken vanhan perään. Koulussa lempiaineeni oli historia, ja kaikki vanha kiinnostaa edelleen tosi paljon. Mummon nurkkien kaivelu on ollut uutta lempipuuhaani, ja kun pelastin esimerkiksi 40-50-luvun Riihimäen lasin kauniin kermakon joutumisen kierrätykseen (Mummo sanoi, että kermakkoja on niin paljon, että jostain tarvitsee jo luopua). Olin superiloinen. Olin saanut aarteen!

Kun löysin kierrätystavaroista kuluneen vanhan kahvilautasen, josta löytyi Arabian vanha APA (Arabia porslinsfabrik aktiebolag) tornileima, olin tosi innoissani. Ja se pettymyksen määrä, kun seuraavassa hetkessä se tippui kivilattialle ja halkesi, oli suuri. Käsittämättömän suuri lähes arvottomasta, kuluneesta astiasta, joka ei edes ollut varsinaisesti minun.

Minun motiivini vanhoihin tavaroihin on ehkäpä jonkinlainen tunneside, tai mahdollisuus säilöä mennyttä aikaa. Ei niinkään raha. Kermakon löysin antiikkikaupasta yhdessä saman sarjan sokerikon kanssa 90 eurolla. Mutta tämä taitaa olla ainoastaan täydellisen setin hinta, ei yksittäisen kipon. Samaten keräilyastiat menettävät rahallista arvoaan kun ne kuluvat, halkeavat tai ruostuvat.

Päästäkseni varsinaiseen asiaani, erilaisiin keräilijöihin. Kun kerroin innoissani tuttavalleni mummonmökin tyhjentämisestä, ja siitä kuinka R alkaa olla tosi kypsä hamstraukseeni ja kaikenmoisen tavaran kotiintuontiin, hän sanoi ensin että R:n ei pitäisi puuttua (NIINPÄ R!) mutta jatkoi sitten, että kannattaa vaan ottaa kaikki mitä saa, ja säilöä vaikka varastoon jo asuntoon ei mahdu, koska niiden hinta varmaan nousee.

Olin tosi hämilläni. En ollut ajatellut niin. En kuvitellut tuovani sieltä rahanarvoista tavaraa. Tai tuovani tavaraa sieltä jälleenmyyntitarkoituksessa. Päinvastoin, toin omasta mielestäni paloja kaunista historiaa.

No tietysti siinä mielessä rahanarvoista, että moni huonekalu on klassikko ja edelleen tuotannossa, mutta klassikon maineen takia niiden hankkiminen uutena olisi tosi kallista. En siltikään ollut ajatellut myyväni muurameita maalauksen jälkeen tai artekkejani mahdollisen tulevaisuudessa tapahtuvan lakkauksen jälkeen.

Mummon 15-vuotiaana ostama ensimmäinen "hieno" lautanen

arabian kulunut kultareunainen kippo ja piippuleimainen tavallinen ruokalautanen

Esimerkiksi tämä viime postauksessa esittelemäni sodanaikainen Arabian sokerikko on haljennut, kulunut ja lommoutunut. Se ei siis ole enää arvokas jälleenmyyntiä ajatellen. Mutta siksi en sitä halunnutkaan.

R ajattelee hyvin samalla tavalla tavaroista kuin tuttavani. Eli jälleenmyyntiarvon kautta. Kun aloin keräämään 18-vuotiaana muumimukeja, koska olin lapsellinen ja muumifani, ei koko muumihaippi ollut vielä niin kova, eikä keräily-/sesonkimukeja juuri ollut. Keräilyn aikana niitä alkoi tulla, ja sain tai ostin niitä jonkin verran sitä mukaa kun ne tulivat kauppoihin. Halusin aina kulhon ja mukin samaa sarjaa, jos se oli mahdollista. R kuitenkin alkoi ohjeistaa, että keräiilymukeja ei saa käyttää eikä pestä, koska tarrojen pitää jäädä paikoilleen. Se on muille keräilijöille merkki tuotteen käyttämättömyydestä.

Minulla oli niin paljon mukeja, että jätin sitten tarrat, koska kaksi ihmistä ei hirveän montaa mukia tarvitse. Kuulin, että myös R:n äiti ostaa kaikille lapsille kaikki muumimukit aina kun en tulevat, ihan vain jälleenmyytäviksi ja arvoaan kasvattamaan. Näitä mukeja ei tuoda meille, pelkäävät kai, että vien osan tai haluan osan jälleenmyyntiarvosta? Mene ja tiedä.

Koska meidän (mun!) astiat olivat kylmäsä vanhassa talossa säiltyksessä, ja hiiret temmelsivät astioissa niiden säilytyksen ajan, kaikki tietty  pestiin ennen käyttöä. Muumimukit laitoin vitriiniin, niin ne saivat olla likaisia, samassa vitriinissä ei nimittäin ole ruokailukäyttöön mitään. Ongelmaksi muodostuivat kuitenkin seseonkimuumikulhot, joihin tarra olli jätetty, ja joita piti säilyttää ruokalautasten kanssa. Kiukkuisesti sanoin R:lle, etät koska tämä tarranjättöhöpötys on hänen ideansa, hän saa myös keksiä, miten kulhot pestään kastelematta. "Muutaman" muistutuksen jälkeen R tarttui toimeen, ja bongasin sen itseteossa repimässä tarroja pois ennen tiskikoneeseen laittoa!! Että perkele laiskuus voittaa kun ei ole omat kupit.

Siinä sitten harjoittelin hetken keuhkojeni kantovoimaa ja ääneni kuuluvuutta, kunnes itse pyyhin kulhoja sen verran, että ne voi hyvillä mielin laittaa ruokalautasten kanssa.

Tässä murheenkryynit. Kahteen taisi jäädä vielä tarrat...

Hejsålängee!

K