Torstaina istuin hetken kirjastossa, kävin matkalla rautatieasemalle poikkeamassa keskustorin vaalimökeillä, jossa äänestyssuunnitelmani vain monimutkastuivat. Tänään päätin äänestää. Ja alan olemaan epätoivoinen kun en tiedä ketä. "Ääni pienimmälle pahalle" on ollut näiden vaalien teema, mutta kuka se on?
Junalla menin Lempäälään ja lainasin autoa jolla ajelin kummitädille kampaajalle. Kampaajan ollessa kummitäti ei tarvitse (ainakaan niin paljoa) hävetä sitä, että viime värjäyskerrasta on kulunut neljä kuukautta ja juurikasvu on irvokas.
Perjantaina menin aamupäivästä sairaalaan, jossa tulehdusarvoni olivat taas koholla, vaikka tulehdusta ei pitäisi olla. Hmph. Istuin iltapäivään sairaalan kahvilassa kirjoittamassa, vaan koska olin laiska lähtemään kävellen keskustaan, ja bussikortti loistaa poissaolollaan Ruotsissa. Kun R tuli hakemaan, puolipakotin sen taas yhteen kukkakauppareissuun. Mulla on nyt purkkeja kämppä täynnä erilaisia siemeniä itämässä. R on superinnoissaan siitä, että minä lähden sunnuntaina, ja se saa jäädä huolehtimaan näistä mun kultamussukoista.
Illalla olisi pitänyt kirjoittaa, eli en todellakaan kirjoittanut. Koska R oli lähdössä siivoustalkoisiin, päätin junailla kyydin "Melkein matkan varrella" olevalle serkun työpaikalle tallille. Oleskelin illan sitten katsellen ponitunteja ja auttaen "hurjien" ponien kanssa. Ratsastuskouluponit ovat siitä jänniä tapauksia, että ne tietävät tasan tarkkaan miten isotella lapsille, eivätkä edes yritä mitään aikuiselle, eli pelkkä läsnäolo riittää siihen, että pikkutyttö voi taluttaa "ryntäilevää" ponia tai harjata karsinassa "ilkeää" toista ponia. Tuntien loputtua serkku oli järkännyt niin, että pääsin yhdellä tuntihevosella sen seuraksi maastoradalle ratsastamaan, serkulla kun on koulutusprojekti käynnissä erään suomenhevosen kanssa. C oli valinnut minulle "kaikkien tätiratsastajien unelman", kiltin, vanhan ja laiskan hevosen. Helmi ei korvaansa lotkauttaisi vaikka pommi räjähtäisi vieressä, tosin ei silloinkaan kun pyydät sitä menemään reippaammin. Hevosten ratsatsuskenttä on jonkin matkan päässä tallista, eli hevoset kävelevät sinne päivittäin samaa maastorataa pitkin. Ehkä noin neljännen kierroksen kohdalla Helmi tajusi, ettei me olla menossa kentälle vaan pysytään radalla.
Lihakseni olivat surkastuneet pois, eikä mitään niistä lihaksista, mitkä pitävät tasapainoa hevosen selässä, ollut jäljellä. Melkein vuoden ratsastustaukoni huomasi aivan liian hyvin. Silti se tunne, kun metsätien suoralla auringon laskiessa laukkaat hevosella, joka pörisee innoissaan kuin käynnistymistä yrittävä soutuveneen moottori, kohti verenpunaista taivasta on ehkä maailman paras lääke mihin vain mielen ongelmiin. (Toim huom. oma mielipide en ole psyk-mikään eikä tämä ole lääkesuositus) Stressi hävisi niin täydellisesti hetkeksi, ettei minua tänään lauantaina haitannut yhtään herätä kahdeksalta lukemaan artikkeleita.
Päivän lämpöhuippuennuste laski hieman eilisestä 16:sta asteesta vain 13:een, joten täytyy miettiä uskaltaako Julen viedä kevään enismmäistä kertaa ulkoilemaan. Ehkä hetkeksi aurinkoon.
Koska ale. alealeaaalee
K
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar